Kuinka hän haluaisi ratsastaa niityn viileässä heinikossa. Kalastaa ilta-aurinkoa hennon pilven takaa, metsästää se henkäyksin lukittuun rasiaan. Antaa tuulen syleillä hentoa kehoa ja painaa lämpimään syliinsä.
Hän istuu täyteen ahdatussa linja-autossa, hien sekavassa hajusta erottuu mummon vanhalta kukkaistuoksulta kertova lemahdus, toisen kasvot punottavat, toinen riisuu, toinen valittaa kylmyyttä. Linja-auton penkki nitisee hänen takanaan, joku astuu isoon, lattiaan mällättyyn purkkakasaan. Kuski ei tervehdi, ei kenellekään sanaa pukahda, lippis syvemmälle päähän - Kumpa päivä olisi jo ohi.
Vanha mummo astuu sisälle bussiin, samalla valittaen nykynuorison käytöstä, jotakuinkin änkemällä perheellisen äidin rattaiden eteen kasseineen. Pitäisikö hänelle antaa istumapaikka - hän miettii.
Steriilin tyylikkäät rakennukset, ikkunalasit heijastavat täydeltä taivaalta paistavan auringon säteet kilometrien etäisyydelle. Viherkasvt odottavat rehväinä aulaan astujaa.
- Onko soittopyyntöjä? Peruutuksia? Muutoksi?, hän kysyy.
Pino mappeja, kasa lappuja, pölyttynyt näyttö, suklaata näppäimistössä. Natiseva penkki, kuin linja-autossa.
Syvä huokaus, katse kaukaisuuteen. Hän näkee ison vanhan koivun tähyävän kohti taivasta, keskeltä punkkerin, betoniviidakon. Sitkeä kaveri, hän miettii.
Herätyskello pamahtaa rämisemään, viisari napsahtaa neljän kohdalle. Kukkapäällysteinen peitto on tipahtanut lattialle, selkää särkee. Hän painaa jalkansa kylmyyttä huutavalle puulattialle, ensimmäinen askel on pahin. Lattia natisee soljuvaan tahtiin, myötäillen kulkijaansa.
Huurteinen mittari näyttää aivan liikaa, varmaan rikki. Hän kaapii maitokannun päältä kuorikerroksen, hyvää se vielä on. Ummenhtuneen jämäkkä maku valtaa suun, kitkerää ja samlla ummehtunutta. Puistattaa. Hän keittää aamukahvit, putket ovat jäässä. Hän herättää lapset, tekee aamupalan. Veikko näyttää huonovointiselta, kalman kalpealta. Tumman sinisten simien takana ei näy tuiketta kuten tavallisesti. Veikolla on kuumetta. Hän peittää Veikon lämpimään peittoon, lähettäen toiset lapset kouluun. Lehmät ammuvat navetalla - En jaksa, hän miettii.
Pieni ihminen möngertää silmäkulmaansa, sitä kuitenkaan avaamatta. Äänistä päätellen ei uskalla. Jospa hän pitää rispaantunutta Uni-Ritua ja kädetöntä Angervoa korvillaan, jotta ei kuulisi. Turhaan. Äänet kantautuvat ala-kerran perheeseen, he eivät välitä, harjalla hakanneet kattoa.
Hän kurkistaa peiton alta, pienet varpaat kohti lattiaa tähyää, tukka sotkuisena, viikon takaiset ruuanrippeet kulahtaneella Barbie-yöpaidalla. Hän kurkistaa ovenreiästä, vastapäätä olevasta keittiöstä nousee harmahtavaa savua. Kitkerä haju kulkee pitkin seiniä, se yskittää. Vaalean haljakat silmät vuotavat pieniä pisaroita. Lyhkäseksi purreet pienet kynnet kätösineen tarttuvat lähmäsen tahmeasta ovenkahvasta. Pienet mustelmilla olevat jalat juoksevat keittiöön, hän tietää mistä hellan saa pois päältä, hän osaa paistaa perunoita pannulla. Pulloja täynnä olevan pöydän päällä retkottaa iso mies, hän kuorsaa. Sen viikset väpättävät raskaan, korisevan hengityksen tahdissa. Vihertävä lammikko reunustaa hänen kasvojaan, vana jatkuu soljuvana ja hieman tahmeana kohti lattiaa.
- Mikset ole nukkumassa?!
- Pissatti kamalasti.
- Siellä on sitä varten potta, mene heti takaisin.
Hän luo haalakat silmänsä kohti äitiään, katsahtaa hetken, nielaisee palan kurkustaan, ja menee kohti ovea.
Parvekkeen ovi avautuu, tummat silmät osuvat häneen, seuraavaksi äitiin.
- Röökit on loppu, sä muiija oot ottanu ne, anna heti tänne, ihme köyhä horo!
Taivas tummenee, silmät sulkeutuvat, keho jämähtää paikalleen, mieli häviää tyhjyyteen. Ote pysyy lujana.
Huutoa, ryminää, taistelua, toiveita, rukouksia. Pienet varpaat peittyvät, jalat jäävät kiinni. Hailakat silmät kohti kirkasta taivasta tähyävät.
Sen kauniin niityn he näkivät, tuulen sylissä kulkivat. Tavalla tai toisella aurinkoa metsästivät ja sen lämpöön vihdoin pääsivät. Lämpimässä sylissä he rasian kätköistä toiveiden henkäyksien kuisketta kuuntelevat.
