Villivarsa

Kuinka hän haluaisi ratsastaa niityn viileässä heinikossa. Kalastaa ilta-aurinkoa hennon pilven takaa, metsästää se henkäyksin lukittuun rasiaan. Antaa tuulen syleillä hentoa kehoa ja painaa lämpimään syliinsä.

Hän istuu täyteen ahdatussa linja-autossa, hien sekavassa hajusta erottuu mummon vanhalta kukkaistuoksulta kertova lemahdus, toisen kasvot punottavat, toinen riisuu, toinen valittaa kylmyyttä. Linja-auton penkki nitisee hänen takanaan, joku astuu isoon, lattiaan mällättyyn purkkakasaan. Kuski ei tervehdi, ei kenellekään sanaa pukahda, lippis syvemmälle päähän - Kumpa päivä olisi jo ohi.
Vanha mummo astuu sisälle bussiin, samalla valittaen nykynuorison käytöstä, jotakuinkin änkemällä perheellisen äidin rattaiden eteen kasseineen. Pitäisikö hänelle antaa istumapaikka - hän miettii.

Steriilin tyylikkäät rakennukset, ikkunalasit heijastavat täydeltä taivaalta paistavan auringon säteet kilometrien etäisyydelle. Viherkasvt odottavat rehväinä aulaan astujaa.
- Onko soittopyyntöjä? Peruutuksia? Muutoksi?, hän kysyy.

Pino mappeja, kasa lappuja, pölyttynyt näyttö, suklaata näppäimistössä. Natiseva penkki, kuin linja-autossa.
Syvä huokaus, katse kaukaisuuteen. Hän näkee ison vanhan koivun tähyävän kohti taivasta, keskeltä punkkerin, betoniviidakon. Sitkeä kaveri, hän miettii.

Herätyskello pamahtaa rämisemään, viisari napsahtaa neljän kohdalle. Kukkapäällysteinen peitto on tipahtanut lattialle, selkää särkee. Hän painaa jalkansa kylmyyttä huutavalle puulattialle, ensimmäinen askel on pahin. Lattia natisee soljuvaan tahtiin, myötäillen kulkijaansa. 

Huurteinen mittari näyttää aivan liikaa, varmaan rikki. Hän kaapii maitokannun päältä kuorikerroksen, hyvää se vielä on. Ummenhtuneen jämäkkä maku valtaa suun, kitkerää ja samlla ummehtunutta. Puistattaa. Hän keittää aamukahvit, putket ovat jäässä. Hän herättää lapset, tekee aamupalan. Veikko näyttää huonovointiselta, kalman kalpealta. Tumman sinisten simien takana ei näy tuiketta kuten tavallisesti. Veikolla on kuumetta. Hän peittää Veikon lämpimään peittoon, lähettäen toiset lapset kouluun. Lehmät ammuvat navetalla - En jaksa, hän miettii. 

Pieni ihminen möngertää silmäkulmaansa, sitä kuitenkaan avaamatta. Äänistä päätellen ei uskalla. Jospa hän pitää rispaantunutta Uni-Ritua ja kädetöntä Angervoa korvillaan, jotta ei kuulisi. Turhaan. Äänet kantautuvat ala-kerran perheeseen, he eivät välitä, harjalla hakanneet kattoa.

Hän kurkistaa peiton alta, pienet varpaat kohti lattiaa tähyää, tukka sotkuisena, viikon takaiset ruuanrippeet kulahtaneella Barbie-yöpaidalla. Hän kurkistaa ovenreiästä, vastapäätä olevasta keittiöstä nousee harmahtavaa savua. Kitkerä haju kulkee pitkin seiniä, se yskittää. Vaalean haljakat silmät vuotavat pieniä pisaroita. Lyhkäseksi purreet pienet kynnet kätösineen tarttuvat lähmäsen tahmeasta ovenkahvasta. Pienet mustelmilla olevat jalat juoksevat keittiöön, hän tietää mistä hellan saa pois päältä, hän osaa paistaa perunoita pannulla. Pulloja täynnä olevan pöydän päällä retkottaa iso mies, hän kuorsaa. Sen viikset väpättävät raskaan, korisevan hengityksen tahdissa. Vihertävä lammikko reunustaa hänen kasvojaan, vana jatkuu soljuvana ja hieman tahmeana kohti lattiaa.

- Mikset ole nukkumassa?!
- Pissatti kamalasti.
- Siellä on sitä varten potta, mene heti takaisin.

Hän luo haalakat silmänsä kohti äitiään, katsahtaa hetken, nielaisee palan kurkustaan, ja menee kohti ovea. 
Parvekkeen ovi avautuu, tummat silmät osuvat häneen, seuraavaksi äitiin.
- Röökit on loppu, sä muiija oot ottanu ne, anna heti tänne, ihme köyhä horo!
Taivas tummenee, silmät sulkeutuvat, keho jämähtää paikalleen, mieli häviää tyhjyyteen. Ote pysyy lujana.
Huutoa, ryminää, taistelua, toiveita, rukouksia. Pienet varpaat peittyvät, jalat jäävät kiinni. Hailakat silmät kohti kirkasta taivasta tähyävät.

Sen kauniin niityn he näkivät, tuulen sylissä kulkivat. Tavalla tai toisella aurinkoa metsästivät ja sen lämpöön vihdoin pääsivät. Lämpimässä sylissä he rasian kätköistä toiveiden henkäyksien kuisketta kuuntelevat.












 

Hiljaisuus

"Kesäiltana lähdin. Samaisen iltana kuin tässä hetkessä nyt.
Jo kaihertava ilta-aurinko ja sen puna kasvoilla. Hikipisarat rankan 12 tuntisen työpäivän myötä.

Onneksi naapurin Leino oli auttamassa, ja tietysti poikani, kuinkas muutenkaan.
En osannut aavistaa, en ainakaan täksi hetkeksi nyt.
Olin kuulema äreämpi ja väsyneempi, elämän väri jo kasvoilta hävinnyt.
Nauroin vähemmän ja harvemmin. Kieltämättä väsyin helpommin kuin ennen, vuosikymmenten työt kai vaativat verojaan.

Tuoreen rehun haju vaatteissa, käki kukkuu. Lapset nauraa ja juoksee pitkin pihaa koira kintereillään.
Mahoton nälkä, kohta saa luvan piisata hommat tältä päivää, yks kuorma vielä.
Pitäs sitä emäntääki vissii halasta, sen verran on ihana. Koko päivän laittanut ruokaa ja kahvia vuoronperään kaiken muun touhun keskellä.
Kuorma on lastissaan, jotain Leino sieltä vielä perään huikkaa."

Kipu.

- Iskää?!
- Tytöt, ette mene sinne! Heti pois!

Huuto.
Itku.
Tuska.
Päänsärky.
Hiljaisuus.

"Yhteinen matka, se viimeinen. Pääni sylissäsi.
Silität minua kuin hereille lämpimillä käsilläsi.
Älkää itkekö. Pidän teistä hyvää huolta täältä käsin.
Älä itke. Näen varmasti ensimmäisen joulunäytelmäsi.

Pyyhit lintujen päältä lumet pois, ja painat kynttilän hangelle.
Niin minäkin teitä"

Yksin Sateessa

Tyhjyydessä seison. Lämmin rautakaide kylmällä iholla, joka solu tuskaa huutaen. Tuuli heittää hiukseni toiselle puolelle kasvojani. Vihreät lehdet puissa välkehtii, pihan vaahterasta näkee jo syksyn kutsun. Illan anova aurinko houkuttelee syliinsä.

Voisin huutaa sisukseni ulos ja samalla paeta yksinäisyyteen, vaipua tiukkaan kuoreeni ikuisiksi ajoiksi. Ranteita pakottaa, sydäntä viiltää, veri kiehuu. Lämpimät kivun muodostamat kaipauksen kyyneleet valuvat yksinäisillä poskilla, kastellen ylläni olevan kankaan, matkalla kohti kylmää petonilattiaa, jolla yläilmoissa seison, yksinäni. 

Kunpa voisin juosta, kunpa jalkani kantaisivat, kunpa ne ehtisivät, saavuttaisivat. Kunpa en olisi tässä, kunpa olisin vielä ajassa aikaisemmassa. Kunpa ääneni kantaisi ja voisin huutaa nimeäsi.

Aika kuluu, en ole varma mistään. Mitä tehdä, missä olla ja miten. Pelottaa, ahdistaa. Sanat suustasi ovat välillä niin armottomia, välillä kaihon toivoa herättäviä. Vuorollaan olemuksesi sotkee koko pakan.
Minäkö en ymmärrä? Sinä et ymmärrä, en voi elää näin. En voi, vaikka haluaisin. Et sinäkään, vaikka sitä tahtoisitkin. 

Jos jään, miten meidän käy? Entä jos pakkaan ja lähden? Odotanko omassa hiljaisuudessani sinua, vai huutaisitko perääni?
Milloin omasta maailmastasi, tuskastasi jaksat ponnistaa kohti valoa taas. Koska on se päivä, että jaksat? Maailmani murtuu, kun näen kivun silmissäsi, tuskan kosketuksessasi, kaipuun kyynelissäsi. 

Hän ei tule takaisin, mutta jos minä olisin tässä. Olen tässä.
Hän on sinun kanssasi silti, yhä ja aina, pienenä tyttönä taas vihreillä niityillä. Lupaan sen. 

Iltaisin katseen kohti ikkunaa luon, parkkipaikkaa tähyän, lakanaa vieressäni silitän. Kutistun, säryn. Tulisit minut jo korjaamaan, sylissäsi ehjäksi muovaamaan.
Anna, laitan riipukseni kaulaasi jälleen, se pahan olon pois karkoittaa.
Anna, kosketan vielä. Katson silmiisi, kaipuun ja pettymyksen näen. Anna vielä hetki, anna itsellesi mahdollisuus rakastaa. 

Linnun laulun kuulen, ulkona sataa. Alas rojahdan itkien.
Kynttilän valon hellässä huomassa, juoksevan veden alla istun, se paljaita haavojani hoivaa.
Itseäni lohdutan, hiljaa tuskaani vaikeroin.
Sielun uuden jos saisin, tai vanhan puhdistaa.
Sua tahdon yhä vain rakastaa. 

Sadetta, ropinaa, rakastit.
Jos aina aurinkoista olla vois, eikä se sadetta koskaan enää mukanaan tois. Muuten hukkuisin taas.
Silti kaipaan sadetta,
yhä ja aina.

Tuulensyli

Olit siinä kun muita ei ollut, kuin muita ei olisi ollut. Sinua vasten nojasin, sinua silitin. Vasten kovaa selkääsi käteni puristin, sua hiljaa rutistin. Aina vastassa, ei koskaan lähdössä. Olin se joka lähdin, ja silti odotit minua. Se, johon pystyin luottamaan. Kestit tyynet ja myrskyt. Sateen rankan ja auringon paahtavat säteet. Yöt yksinäiset, päivät hiljaiset, illat kiireiset ja aamut valkeat.

Annoit levähtää käsilläsi, kutittaa selkääsi ja hypähtää käsivarsillesi vahvoille ja kestäville. Ilon riemut ja arjen surut. Illat haikeat, käpertyen huomaasi, yötä ja surua pakoon, alle katulamppujen, tuulen syliin. Aamun aurinkoisen tarjosit ohikulkijalle, yön yksinäiselle hetken rauhaisan. Rakkauden sulolle lemmenpesän, kuoleman kätyrille piilon.

Ukkosenjohdatin, aamuruskon todistaja, yön hurjastelija. Vailla nimeä, katulamppujen siimeksessä, tuulensylissä odotat.

Bootsit hameenhelmoissa

- Saakos tää vielä lähtee latojortsuista hameenhelmoissa mukaan, jos oikein nätisti kysäsis neidolta? 


- Suattaapa tuo ollakkii, jos nää ossoot tehä saunavihan ja vihtoo sillä taiat tulevaks yöks, vaikka tarkenoohan tuota muutenniinki.

- Onhan ne friidut sellaseks taikuriks joskus kutsunu, tiiä sitä sit, että mitä pian taikosin, voisit pian yllättyäkin.


- Älähän nyt liikoja innostu kuules mies, ettei käy pian kalpaten, vien sulta lusikan eestäs, ni milläs sit kauhot?    Mut tokkopa myö kauhommaa meinattaa, mutta lähe ny kahtommaan.

- Eihän me kauhota, lusikassa vähän jos oltais. Kyllä sulle taiat näytän. 

Olinpaikka - tuntematon

Se tulee nykyään yhä useammin kylään. Joka aamu ja taas ilta.
Välillä ei tervehdi tullessaan, aika tyly kaveri. Tai ei se kaveri ole, en siitä edes pidä.
Joskus jää yökyläänkin, ei edes kysy.

Hetken en haista kuin sen, aistit tukossa.
Säväys kusen pistävää kaktusmaista pistosta.
Taju lähtee.

Se valtaa koko asunnon, ottaa mukaansa, vie hetken ja sen jälkeen tempaisee päin seiniä.
Mahdoton. Se saa itkemänn, nenä vuotaa.

Jokapuolella, saa aina olla siirtämässä.
Ei väliin meinaa mahtua.

Voisi riipiä kaapista pötyä pöytään ja murua rinnan alle.
Voi on mikrossa ja kahvia saa hakea jääkaapista.

Ruutua, raitaa, hametta, villapaitaa.
Väriä, ei kai sillä muulla väliä.

Aina hukassa. Milloin sängyn alla, milloin sen päällä.
Ja kas, päässähän ne olivatkin.

Etsintöjen maailma ja sisäinen sekamelska. Yöllä laitoin kuppiin, aamulla otin kupista,
olinpaikka - tuntematon.

Irina

Pitkin Oulunjoen siltaa, etsin sitä yhteistä kadonnutta iltaa.
Yhdessä salaperäisesti kuljimme, huulet toistemme huulille suljimme ja metsätietä yönhämyyn kuljimme.
Aamulla usvapeitteen alta toisemme taas löysimme.
Takaisin datsuniin kävelen.

Hämeentie, yksinäinen ja hiljainen, kuin minäkin.
Kaulassani punainen sydän, jonka jätit kun tavarasi pakkasit ja luotani lähdit.

Keskellä järvien, Jyväskylän satamassa, yksin, ei kukaan oo vastassa. 
Hiljainen ilta-aurinko kasvosi ääriviivat veteen piirtää.
 

Hämyisessä kuppilassa, hiuksiin peitän suttuiset silmät ja punaiset kasvot.
Katsahdan ulos, lapsi torilla seisoo, kyyneleet vuolaana itkien kuin putous järven pintaa tähyten.
Niin kai tunnen minäkin.

Pimeässä taas. 
Yönvartijana vahdissa seison.
Puren huultani yhteen, en halua tuntea, en tietäni yksin kulkea. 
Paha olla, sydän yksinäinen on ja levoton. 

Runoja rustaan, sut pois mielestäni karkoittaa.
En pysty siihen, se mitä tarkoittaa.
Voinko elämääni ilman sua jatkaa?
Mietin, pohdin, silmät suljen ja unissa luokses kuljen.

Tammikuu, siitä kulunut aikaa jo on.
En ole enää lohduton, mun taas hyvä kanssas on.

Myin pois datsuni, nyt olkoon se entinen ratsuni.
Jäljelle jäi silti jotain, niistä sydämeesi sain avaimet.  Hiuksesi tuoksuvat ja pehmeät, rannalla kesäisen, niitä syvään henkäisen.

Yhä jotain mulla, sain takaisin kainaloosi tulla.
Käteesi kurotan, tartun, sen taskuuni sujautan.

Jotain matkalla mukanani kantanut olen, se vanha greippi on.
Sen takana se vanha maalarinteippi, johon kirjailtu: Rakkaudella aina sun, olkoon tää sun tai mun.