Irina

Pitkin Oulunjoen siltaa, etsin sitä yhteistä kadonnutta iltaa.
Yhdessä salaperäisesti kuljimme, huulet toistemme huulille suljimme ja metsätietä yönhämyyn kuljimme.
Aamulla usvapeitteen alta toisemme taas löysimme.
Takaisin datsuniin kävelen.

Hämeentie, yksinäinen ja hiljainen, kuin minäkin.
Kaulassani punainen sydän, jonka jätit kun tavarasi pakkasit ja luotani lähdit.

Keskellä järvien, Jyväskylän satamassa, yksin, ei kukaan oo vastassa. 
Hiljainen ilta-aurinko kasvosi ääriviivat veteen piirtää.
 

Hämyisessä kuppilassa, hiuksiin peitän suttuiset silmät ja punaiset kasvot.
Katsahdan ulos, lapsi torilla seisoo, kyyneleet vuolaana itkien kuin putous järven pintaa tähyten.
Niin kai tunnen minäkin.

Pimeässä taas. 
Yönvartijana vahdissa seison.
Puren huultani yhteen, en halua tuntea, en tietäni yksin kulkea. 
Paha olla, sydän yksinäinen on ja levoton. 

Runoja rustaan, sut pois mielestäni karkoittaa.
En pysty siihen, se mitä tarkoittaa.
Voinko elämääni ilman sua jatkaa?
Mietin, pohdin, silmät suljen ja unissa luokses kuljen.

Tammikuu, siitä kulunut aikaa jo on.
En ole enää lohduton, mun taas hyvä kanssas on.

Myin pois datsuni, nyt olkoon se entinen ratsuni.
Jäljelle jäi silti jotain, niistä sydämeesi sain avaimet.  Hiuksesi tuoksuvat ja pehmeät, rannalla kesäisen, niitä syvään henkäisen.

Yhä jotain mulla, sain takaisin kainaloosi tulla.
Käteesi kurotan, tartun, sen taskuuni sujautan.

Jotain matkalla mukanani kantanut olen, se vanha greippi on.
Sen takana se vanha maalarinteippi, johon kirjailtu: Rakkaudella aina sun, olkoon tää sun tai mun.